Muutama vuosi on vierähtänyt viime kirjoituksesta. Pari vuotta sitten masennus oli pahimmillaan ja lopulta silloinen kumppani ei enää jaksanut ja päätti lopettaa suhteen. Suhteen loputtua tajusin myös, että en ollut onnellinen kyseisen miehen kanssa.Niin mielikin lopulta virkosi. Sain taas tehdä niitä omia juttuja mistä tykkäsin, eikä kukaan ollut tuomitsemassa jos halusin polttaa tai käydä tyttöjen kanssa tanssimassa. 

Vaikka ero tosiaan minua helpotti, ei se estänyt minua tapaamasta taas niitä miehiä jotka eivät ymmärtäneet miten naisia kohdellaan. Olin parissa huonossa suhteessa jossa mies alisti minua ja henkinen väkivalta oli huipussaan.. Olin taas sinisilmäinen ja luulin ansainneeni sellaisen kohtelun.. Yllätys, yllätys masennus iski taas ja olin niin väsynyt elämääni. Olin varma etten jaksaisi taistella enää. Onneksi minulla oli kuitenkin ystäviä jotka saivat silmäni auki. Lopetin huonon parisuhteen ja kesän loppuessa olin taas päässyt jaloilleni. Nyt olen onnellinen vaikka aina näin talvisin mieleni on edelleen synkkä. En anna sen kuitenkaan lannistaa sillä nyt tukenani on suuri joukko rakkaita ihmisiä ja mies joka todella ymmärtää eikä satuttaisi minua ikinä.. 

Jos jonkinlaista on taas tapahtunut.. Viikko on saanut minut jälleen kulutettua. Työt piti jättää tauolle kun, en enää töissä pystynyt käymään. Työkavereiden ja asiakkaiden näkeminen ahdisti. Onneksi pomo on ymmärtäväistä sorttia ja ymmärsi tilanteeni. Inhottaa kuitenkin kävellä kadulla jos joku työkaveri pomppaisi jostain eteeni. Tunnen huonoa omaatuntoa hyvistä hetkistä. Jos kerta olen poissa töistä ei minulla ole oikeutta hymyillä tai käydä jäätelöllä. Minun pitäisi kyyhöttää yksiössäni ja silloin tällöin voisin katsella ikkunasta kesäistä maisemaa. Minkäänlaista ilon tunnetta en itselleni salli. Ja se on puuduttavaa joutua taistelemaan koko ajan oman mielensä kanssa. Tiedän varsin hyvin, että minulla on oikeus nauttia kun todella nautin asioista, mutta mietin koko ajan mitä jos joku töistä näkee minut iloisena ja luulee minun feikkaavan. Ja on typerää miettiä niin, mutten pääse siitä irtikään.

Parisuhteessakaan ei ole helppoa. Olemme nyt riidelleet paljon typeristä asioista. Olen niin väsynyt siihen. Ei ole ollut hetkeen päivää milloin kumpikaan meistä ei olisi ärähtänyt jossain vaiheessa. Molempien pinna on kireä koko ajan. Minua hermostuttaa, kun mieheni holhoaa minua. " Siivositko jälkesi? Muki jäi pöydälle! Muistitko ottaa kaikki paperit? Maksoitko jo laskun?". En pysty välillä hengittämään. Päivissä on kuitenkin ne ihanatkin hetket. On ihana herätä kun mieheni aamu askareiden pieniin kolahduksiin. Ja kuinka ihana hymy hänen kasvoillaan on kun hän huomaa minun olevan hereillä. Hän toivottaa hyvät huomenet ja antaa pienen moiskauksen. Ne pienet, mutta maailman onnellisimmat hetket saavat minut jaksamaan joka päivä ja jatkamaan eteenpäin. Vielä jonain päivänä näen jokaisen päiväni kirkkaana ilman huonoa omaatuntoa ja osaan nauttia jokaisesta hetkestä.

 Kiireissäni en ole päässyt purkamaan ajatuksiani pitkään aikaan. Sain vahvemmat lääkkeet ja aluksi ne auttoivat, enkä saanut kohtauksia lähes tulkoon ollenkaan. Viime viikkoina asia on kuitenkin kääntynyt päälaelleen. En pystynyt menemään töihin, koska sain itkukohtauksia ja olin todella ahdistunut. Tuntui aivan siltä kuin voimat jotka hetkeksi sain olisi revitty minusta taas pois. Tunsin oloni niin väsyneeksi ja halusin vain nukkua. Viime lauantaina jouduin lähtemään pois töistä kun ahdisti niin paljon. Olo oli kuin luovuttajalla. Syyllisyys vainosi minua. Mietin vain, mitä työkaverini ajattelevat. Olen edelleen sairaslomalla tosin selkäni takia, mutta se helpottaa myös mieltä.

Mieheni jaksaa kannustaa minua edelleen eteenpäin, vaikka itse olisin välillä valmis vain luovuttamaan. Täytyy vain ihailla, kuinka joku jaksaa työntää omat murheensa sivuun, että voi auttaa toista. Silti edelleen pelkään kuluttavani hänet loppuun. En halua olla taakaksi kenellekkään. 

Useasti mietin, mikä on masennukseni auheuttanut. Masennus iski juuri silloin kun elin elämäni onnellisinta aikaa. Mutta miksi juuri silloin? Miksi ei silloin kun elämäni oli vaikeaa? Ryyppäsin paljon ja äitini narsistinen mies teki perheemme elämästä helvetin. Ja kun ihminen josta en olisi koskaan uskonut, pahoinpiteli minut. Miksi sillon en masentunut? 

 Turhauttaa.. En tunne tehneeni mitään oikein ja tunnen oloni arvottomaksi. Kun katson peiliin huomaan vain virheet, en lainkaan mitään positiivista. Olo on hirveän ristiriitainen. Pienet hetket töihin kävellessäni nautin suuresti raikkaasta ilmasta ja lämpimästä auringon paisteesta, mutta samaan aikaan tunnen olevani niin huono.

Kohtaukseni ovat vain lisääntyneet vaikka mieli onkin hiukan virkeämpi. Sain vahvemmat lääkkeet hillitsemään raivonpuuskiani. Edellisissä en huomannut vaikutusta. Pelkään kuluttavani mieheni loppuun. Tiedän, että hän rakastaa minua kaikesta huolimatta, mutta silti pelkään hänen väsyvän minuun totaalisesti ja lähtevän pois luotani.