Kiireissäni en ole päässyt purkamaan ajatuksiani pitkään aikaan. Sain vahvemmat lääkkeet ja aluksi ne auttoivat, enkä saanut kohtauksia lähes tulkoon ollenkaan. Viime viikkoina asia on kuitenkin kääntynyt päälaelleen. En pystynyt menemään töihin, koska sain itkukohtauksia ja olin todella ahdistunut. Tuntui aivan siltä kuin voimat jotka hetkeksi sain olisi revitty minusta taas pois. Tunsin oloni niin väsyneeksi ja halusin vain nukkua. Viime lauantaina jouduin lähtemään pois töistä kun ahdisti niin paljon. Olo oli kuin luovuttajalla. Syyllisyys vainosi minua. Mietin vain, mitä työkaverini ajattelevat. Olen edelleen sairaslomalla tosin selkäni takia, mutta se helpottaa myös mieltä.

Mieheni jaksaa kannustaa minua edelleen eteenpäin, vaikka itse olisin välillä valmis vain luovuttamaan. Täytyy vain ihailla, kuinka joku jaksaa työntää omat murheensa sivuun, että voi auttaa toista. Silti edelleen pelkään kuluttavani hänet loppuun. En halua olla taakaksi kenellekkään. 

Useasti mietin, mikä on masennukseni auheuttanut. Masennus iski juuri silloin kun elin elämäni onnellisinta aikaa. Mutta miksi juuri silloin? Miksi ei silloin kun elämäni oli vaikeaa? Ryyppäsin paljon ja äitini narsistinen mies teki perheemme elämästä helvetin. Ja kun ihminen josta en olisi koskaan uskonut, pahoinpiteli minut. Miksi sillon en masentunut?